Hitailua

Pakkasilma tuntuu vieraalta; hengitys ei vielä kulje normaalisti. Aivan kuin olisin harpannut vahingossa kävelymaailmasta pois ja joutuisin mutkittelemaan eksyneenä risukonrosoisessa labyrintissa ennen kuin löydän omiin askeliini takaisin ja voin liikkua normaalisti. Poskia raapii, terävät oksat raastavat käsiä, törmäilen ja astun harhaan. Yksi taudinpätkä ja joudun aloittamaan kävelemisen alusta.

Kun aamulla lähdin liikkeelle, kävelin tietoisesti hitaammin ja tunnustelin, miltä tuntuu olla liikkeellä neljän seinän ulkopuolella. Reppu selässä lämmitti hurjasti, kuten aina, mutta tällä kertaa en joutunut kulkemaan takki auki, koska vauhtini oli nyt sopivan hidas. Sain siis taudin tuomisina hitailukurssin. Olin nähtävästi sen tarpeessa.