Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on helmikuu, 2011.

Hangon hangen hymyä

Sunnuntaiaamuna edellispäivän harmaansini on väistymässä. Villa Maijan lasikuistin värilasiruudun läpi taivas näyttää vielä huimemmalta, mutta totuus on melkein yhtä ihmeellinen: aurinko puhkaisee tiensä orastavan pilviverhon suojasta ja taivas kirkastuu hehkuttamaan kevättalven puhtaita valonsäteitä niin että silmiä häikäisee.
Astun Hangon kasinon edustalla elämäni ensimmäistä kertaa meren jäälle, hieman varoen, koska aivan rannassa jää on paikoin kaltevaa ja sileänkiiltävää. Jääpuikot poseeraavat hangen alta mitä hupaisimmissa muodostelmissa, kuin lumihirviöiden jäähampaat eriskummallisia hymyjä tai irvistyksiä tavoitellen. Vai ovatko nuo stalagtiitteja tai stalagmiitteja...

Kävelijöitä suuntaa hiljakseen jäälle nauttimaan auringosta. Noin 30 retkiluistelijan ryhmä on kokoontunut Itälahdelle. Ohjaaja huutelee vielä ohjeita ja sitten luistelijat lähtevät potkimaan jonona kohti ulappaa. Jäätä peittää ohut lumikerros, joka on kuin silattu karkean suolan kuorruttamin lumihiutalein. Pitkil…

Sinerrystä

Lauantai-iltapäivänä Hangossa on harmaata, sitten siniharmaata. Käyn Villa Tellinan vieressä rannassa jään reunalla, mutta en halua vielä astua jäätyneen hietikon reunuksen ulommalle puolelle. Aistin hissukseen hiipuvan päivän sävyjä ja huomaan olevani sinessä.
Merikadun ja Bulevardin kulmaukseen on ilmestynyt kuva uudesta paikalle nousevasta kerrostalosta. Koivunrungot ja -oksat harottavat lumella odottamassa poiskuljetusta, sitten pääsevät kaivurit paikalle.
Naapurin vaaleansininen puutalo Bulevardilla on autiona. Liekö se talviunisen tietämätön, että kohta vieressä alkaa tapahtua? Ohitan kirjaston; sivuovessa lappu julistaa hymyilyttävästi kahdella kielellä saman asian, vaikkei ihan sanatarkasti: Ovi on käytössä / Blockera inte dörren.
Hangon keskustan kadut ovat hiljaisia, kun alkuilta lähestyy. Vain muutama yksittäinen kävelijä ja autoilija on lisäkseni liikkeellä. Vuorikadun kävelykatupätkällä yksi kulkija on jähmettynyt paikalleen, lasittunein silmin. Merikäärme (Muddle Lilius,…

Haukanniemen hangilla

Sunnuntai-iltapäivänä aion kävellä Haukanniemen polkuja, mutta huomaankin kääntyväni Rautpohjanlahden jäälle. Kortepohjan viereisellä Tuomiojärven lahdella risteilee tiheässä niin polkuja kuin jalan-, tassun- ja käpälänjälkivanoja. Järviruoko vaikuttaa lahden vallitsevalta talvikasvilta, mutta siellä täällä töröttää vielä ainakin osin ruskeaan samettinuttuun verhoutuneita pötkylöitä, joiden päällystakki ei ole vielä täysin kuoriutunut pois. Vaaleanruskeat hahtuvat hangella saattavat näyttää koirankarvakasoilta, mutta hötön levittäjä onkin sulkasatoinen osmankäämi.
Hiihtäjä lähestyy verkkaan, auringon lämmöstä nautiskellen. Muiden kävelijöiden vaimeaa keskustelua kantautuu jäälle Haukanniemestä, mutta yhtäkkiä saan ihmetellä myös Laajavuoren ämyreistä kaikuvaa kuulutusta - sanoiko miesääni 29 metriä? Arvatenkin mäkihyppyä, eikä ilmeisesti aikuisia suurmäessä.
Koirat nauttivat olostaan. Vauhdikas Topi-koira kirmaa riemuissaan tervehtimään minuakin; Haukanniemen päässä saan arviokäynnin mu…

Naissaaressa narskuu

Vaajakosken Naissaaressa auringonsäteet hivelevät parikymppistä pakkaslunta. Jalan alla lumi narskahtaa kaikuvasti ja tuntuu siltä, että yksikin askel kuuluu pitkän matkan päähän. Kävelen punatiilisen voimalan seinustan Liisanpolkua pitkin Uimalanniemelle, Saltunlahden rantaa kohti. Äsken reippaasti sinne kävellyt nainen palaa pettyneenä takaisin ja harmittelee, että avanto ei olekaan nyt auki. Uimapaikan laitteita vaivaa mitä ilmeisimmin sähkövika, koska pukuhuoneessakaan sähköt eivät toimi.
Palaan hyrisevän voimalan vieritse takaisin Naissaareen ja poikkean parkkipaikalta Eevanpolulle. Aurinkosaaren päiväkodin kohdalla ohitan äidin ja kaksi pientä poikaa, jotka kantavat liukureita. Toinen lapsista on huolissaan, menenkö heidän tielleen pilaamaan mäenlaskun. Kohta äiti huudahtaa kävelytien alapäästä pienemmälle: "Istu liukurin päälle ja laske mäkeä!", mutta turhautunut nuorimies ei pääse veljensä mallin mukaiseen vauhtiin ennen kuin äiti palaa mäen päälle asettamaan laskija…

Hiutaleita

Hengitän kirpakkaa pakkasilmaa, jonka voimaa aurinko uskaliaasti laimentaa. Tontun varjokuva on jäätynyt Kortesuon ja Viitaniemen välissä pujottelevan puron pintaan. Puron ylittävälle kävelysillalle on mukava pysähtyä hetkeksi silmäilemään kylmyyden taikomaa taidetta.
Lumihiutaleet rakentavat keskenään muodostelmia jään pintaan ja takertuvat pienimpiinkin oksiin hennoilla ulokkeillaan. Ollapa suurennuslasi.
Jatkan matkaani tiiviiksi tampattua polkua kohti Viitaniemeä. Pitkospuut ovat jossain siellä alla, lumen suojissa, eikä nyt tarvitse varoa askeleitaan kuten sulan maan aikaan. Olen kuulevinani takaa jotain ääntä ja käännän pääni. Hivenen kärsimättömän näköinen sulavalinjainen juoksija odottelee, että pääsee kapealla polulla ohitseni; astun hetkeksi syrjään.
Polun viereen on pysäköity polkupyörä, enkä hoksaa katsoa, onko se lukossa vai lukitsematon, mistä voisi päätellä, onko se paikallaan omistajan tieten vai kaivataanko pyörää jossakin. Koska pyörän päälle ei ole satanut tai tarttunu…

Vuoksenniskalta kirkolle

Aurinko kirkastuttaa maiseman niin upeaksi, että silmiä häikäisee sisällä saakka. Tilapäinen ulkonaliikkumiskielto estää nyt kävelylenkit, niinpä palautan mieleeni viime sunnuntain Imatralla. 
Vuoksenniskan halki kulkiessa tuntuu hieman surulliselta katsoa useita tyhjiksi jääneitä liikehuoneistojen ikkunoita. Imatran kaupunkikuva on hajanainen, sillä kaupungilla ei ole yhtä ainoaa keskustaa, vaan useita pienempiä; aiemmin näitä keskustoja olivat Imatrankoski, Tainionkoski ja Vuoksenniska, kunnes Tainionkoski käytännössä taantui asuinalueeksi ja sen syrjäytti uusia rakennuksia ja kauppoja houkutellut Mansikkala. Vuoksenniska on vielä hengissä, eikä toivottavasti annakaan periksi. On sinänsä kumma, että moni täysin väestömäärältään elinkelpoinen kaupunginosa/kylä/kuntakeskus kuihtuu vain siksi, että väki autoilee ennemmin kuin käyttää kävelyetäisyydellä olevia palveluita.   Vuoksenniskan ylpeys on Imatran ainoa elokuvateatteri Bio Vuoksi (1954, Märta Blomstedt, Matti Lampén), joka oli pi…

Rappusia ja rappeutumista

Lappeenrannan satama-alue on hiljainen keskellä lauantaipäivää. Laskeudun lähemmäs rantaa, Kasinon ja Lappeenrannan kylpylän editse kulkevalle kävelytielle. Puurakenteinen Kasino (1913) näyttää ulospäin vaatimattomammalta kuin muhkea, jälkijugendia edustava kylpylä  (Gustaf Strengell 1912). Sujahdan rakennusten välistä Ainonkadun puolelle tutkimaan vanhan kylpylän hauskoja, erimuotoisia ikkunoita niin suorissa kuin kaarevissa seinissä.
Äkkään vasta nyt, kuinka paljon alempana olen jossain yläpuolellani kohoavaa Lappeenrannan keskustaa. Paristakin kohdasta Ainonkadun varresta nousevat reippaan pituiset portaat ylärinteeseen, oikaisureitteinä kävelijöille. Ensimmäisten, jyrkiltä näyttävien rappusten alapäässä luvataan rohkaisevasti Hyväntuulentie. Tartun vasta toisten, loivempien rappusten houkutukseen. Melkein jo lumeen hautautunut kyltti uhoaa Ei talvikunnossapitoa, mutta ystävällistä kyllä reitti on silti hienosti puhdistettu kulkijoille.
Käännyn portaiden yläpäästä vasemmalle Kimpisen…