Keski-Suomen maakuntauraa etsimässä: Iso-Haukinen - Keuruu


Iso-Haukisen rantamaisemissa, upouudessa teltassa melko hyvin nukkumani yön jälkeen (maa hieman vietti alaspäin...) heräsin jälleen kauniiseen päivään. Iltahämärissä en ollut niin paikkoja tutkaillut, joten aamumyslin ja -teen aika oli siihen oivallinen. Polttopuita ei laavupaikalla ollut tarjolla, mutta sapuskahuoltoa varten minulla oli trangia matkassa.


Laavun edustalta sai katsella somaa järvimaisemaa ja taivas oli mahtavasti pilvetön. Iso-Haukisen vanha laituri oli notkahtanut, mutta kyllä sitä pitkin pääsi varovasti kulkien aamupesulle. Kiitos kuivan ja lämpimän sään, edellisenä päivänä suo-ojaan sukeltanut vasen vaelluskenkäni oli jo huomattavasti kuivempi :)


Sitten kutsuikin jo leppoisa metsäpolku, jonka varressa näkyi edelleen mukavasti sinisiä Keski-Suomen maakuntauran maalimerkkejä. Netistä printtaamastani tuoreesta kartasta paljastui, että jalkojeni alla oli Kirkkopolku. Kuulosti täysin loogiselta, sillä olinhan minäkin matkalla kirkolta kirkolle: Petäjäveden vanhalta kirkolta Keuruun vanhalle kirkolle!


Kohta vastaan tuli pikkutie, jota olikin helppo astella. Maakuntauran hiihtoreitti oli seurannut vielä tässä tismalleen samaa reittiä kuin patikointireitti, mutta vähän matkan päässä hiihtoreitin linjaus meni vanhan karttani mukaan etelämpää, kun polku tulisi koukkaamaan Seppäsen tilan kautta.


Tietaipaleen jälkeen löytyi polun jatko taasen helposti reittimerkkien ansiosta. Sain kulkea ensin ihan kivasti erottuvaa polkua pitkin, mutta sitten tuli metsittyneempi pätkä vastaan...


Polku-ura heikkeni vähitellen ja muuttui, etten sanoisi tukkoiseksi, mutta onneksi kulku tämän ryteikön jälkeen taasen vähitellen helpottui. 


Seppäsperän paikkeilla oli maakuntauran vanhan kartan mukaan tarjolla talojen jälkeen myös lähde. En lähtenyt sitä etsimään, sillä eväsvettä oli matkassa riittävästi. Oli kiva kulkea vanhojen harmaiden rakennusten vieritse ja nähdä, että niistä oli pidetty huolta.


Maakuntauran harmaat puukyltit kertoivat, että olin matkalla kohti Veikkolaa. Yritin löytää Veikkolan tuoreesta maastokarttaprintistäni, mutta vasta tarkemmin tihrustamalla paljastui, että se oli ollut Myllyperän seurantalon nimi ja maakuntauran taukopaikkoja.

Polun jatko löytyi helposti, mutta oli välillä hetkittäin pusikon valtaama, kunnes saavuin sähkölinjan varteen ja maisema avartui.


Leppäsuon lähellä polku yhtyi pikkutiehen, joka toi minut yhä lähemmäs Myllyperää ja Jukojärven eteläpään kuivaa kangasmaastoa. Heikinniementieltä pääsin kapeaa polkua Jukojärventien varteen ja huomasin putkahtaneeni vaihteeksi sivistyksen pariin. Koulu!


Ja tottahan Myllyperältä täytyi löytyä myös vanha mylly. Ja Korkeakoski, josta mylly oli saanut voimansa.


Kävelin kapeaa kävelysiltaa pitkin katsomaan uomaa Jukojärven suuntaan. Voi mikä tyyneys, mikä rauha! Näytti siltä, että Korkeakosken uomasta ei näin keskikesällä juuri nyt irronnut valtavia vesivoimia, mutta jonkin verran alavirran puolella kuitenkin kuohusi.


Maakuntauran reitti jatkui vähän matkaa soratietä pohjoiseen, autiotalon ohitse, kunnes tulin Tarhialantien risteykseen. Siitä erkani kaksi maakuntauran haaraa: Keuruulle (10 km) ja Multialle (14 km) johtavat haarat. Koska olin matkalla Keuruulle, kävelin pienen matkaa Tarhialantietä, joka toi minut lähemmäs Veikkolan seurantaloa.


Vanhan kartan mukaan Veikkola oli tarjonnut ennen tarvittaessa ryhmämajoitusta kulkijoille, sitä oli käytetty hiihtoretkien huolto- ja levähdyspaikkana ja pihassa oli ollut tarjolla myös keittokatos. Niin näkyi olevan edelleen. Jukojärven alueen piirroskarttakin löytyi seinältä. Veikkolan piharakennuksen seinään oli kiinnitetty myös vain muutaman kilometrin päässä täältä asuneen runoilija Einari Vuorelan runo, jossa puhuttiin unennäkijän kylästä. Pieni ote Vuorelan runosta:
Valvoskelen tuvassani,
mietin, mitä mietinkään.
Hämylinnun kuuluu ääni,
pöytää vasten painuu pääni,
onnellista unta nään.

Seurantalon seinästä löytyi myös ihka aito maakuntauran reitin näyttävä hyväkuntoinen kartta! Mahtavaa! Pienen tauon jälkeen jatkoin matkaa kohti viitoissa mainittuja Mahlakotaa (3.3 km) ja Kivelää (6.6 km).


Välittömästi Veikkolan nurkan takana polku oli aika ummessa, mutta sitten heinikon takaa paljastui mitä miellyttävin metsäpolku, jota kulkiessani nautin varjosta - aurinko kun paahtoi sen verran lämpimästi.

Metsäpolkutaipaleen jälkeen edessä oli tietä. Rajantie johdatti minut tietenkin Rajan tilan poikki. Olin saanut nauttia helppokulkuisesta reitistä hyvän matkaa, mutta Rajan maisemissa oli pakko vetäistä lahkeet takaisin paikoilleen, sillä edessä oli pieni mesiangervo-nokkos-horsma-pöheikön kahluureissu, ennen kuin pääsin enemmän polun pohjaa muistuttavalle uralle.

Niinpä lohdutti, kun kohtasin Keuruu 6 -kyltin ja nurmettunut polku tuli jalkojen alle. Vähän matkan päässä hämmästytti se, että polun poikki oli vedetty muutamia mystisiä punavalkoisia muovinauhoja. Plakaatti polun laidassa huomautti: Keuruun kaupunki ei vastaa ulkoilureitin ylläpidosta seuraavan noin 1 km matkalla.


Mistä lie jännän näköinen Kuikkasuon kupeessa oleva Mahlakota saanut nimensä? Kodalla olisi ollut polttopuitakin nuotiota varten, mutta en houkuttautunut tulia tekemään. Se hiekalla lojunut käärmeen nahka ei kieltämättä lisännyt paikan vetovoimaa...


Kävelyä oli jo useampi tunti takana, mutta koska alla oli hyvä hiekkapohjainen pikkutie, kulku oli loppumatkasta kohtalaisen kepeää. Eikä matkaa ollut jäljellä enää paljoa, vain muutama kilometri. Kartta kertoi, että metsäpolut olivat jo tyystin takaa ja edessä oli enää helppoja väyliä: pikkuteitä ja kuntopolun tapaista, ennen Keuruun katuverkoston alkua. Metsätaipaleeseen verrattuna toki ei niin kivaa, mutta ei se mitään.


Kivelässä sain kokea harvinaisen hetken maakuntauralla: pääsin siellä ostamaan jäätelön ihan oikeasta ei-R-kioskista! Ja vieläpä jo ennen kuin olin Keuruun keskustassa. Kyllä maistui...


Autot viilettivät vauhdilla molempiin suuntiin, kun kävelin maantiesillan yli ja Keuruun vanhan kirkon (1756-59) luo. Se oli mitä osuvin paikka päättää tämä retki, olinhan aloittanut matkan Petäjäveden vanhalta kirkolta. Ainoa takapakki oli, että Keuruun vanhan kirkon ovet olivat kiinni.

Aurinko helotti edelleen, kun ylitin tien vanhalta kirkolta uudemman kirkon puolelle tietä ja kävin pysäkille tarkistamaan, miten pian bussi tulisi ja nappaisi minut kyytiin kohti Jyväskylää. Tämä kahden päivän retki oli kerrassaan mainio.  Olin jopa onnistunut pysymään reitillä melko hyvin, pienistä hankaluuksista huolimatta...

Petäjävesi-Keuruu -väli vanhasta Keski-Suomen maakuntaurasta olisi kyllä aika mahtava saada uudelleen eheäksi ja koko matkalta merkityksi retkeilyreitiksi. Maasto on mukavaa ja pääosin helppokulkuista, reitin kumpaankin päähän pääsee julkisilla liikennevälineillä (petipaikkojakin löytyy molemmista) ja luontoelämysten lisäksi retkellä kohtaa myös kulttuuria. Miten olisi?

Tähän liittyvää:
Petäjävesi - Iso-Haukinen
Kävelyretki Einari Vuorelan kirjailijakodille maakuntauran jäljissä (kesä 2017)
Runoilijan polku, Multia (2014: käytännössä maakuntauran reitti kirjailijakodilta Multialle)
Keski-Suomen maakuntaurasta (linkit retkiini reitillä)

Kommentit

  1. Tätä oli jälleen ilo lukea! Tuli hiukan mieleen taannoin kulkemani Pirkan taival, jonka tilanne on vähän samanlainen. (Tosin sitä vaivasivat myös laajat metsähakkuut reitin varrella - osa taukopaikoista oli ankeiden hakkuuaukkojen reunoilla.) Tällaisissa vanhoissa ulkoilureiteissä on potentiaalia, jota olisi hyvä hyödyntää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli tosi hauskaa itsellekin palata tuohon maakuntauraretkeen :) Pirkan taival on tutustumatta... Suomeen on tehty todella mahtavia reittejä paljon, mutta monen reitin kohdalla ylläpidosta on alettu nipistää/säästää, reittejä on alkanut kasvaa umpeen tai rakenteita lahota jne. tai reiteistä ole enää ollut tarjolla ajantasaista tietoa. Ja toki vuosikymmenien saatossa metsääkin pistetty pinoon, maisemat ovat muuttuneet. Ajattelen yhä enemmän marraskuussa kuulemaani Pieksämäen kaupungin liikuntatoimen johtajan kommenttia siitä, kuinka ulkoilureittien rakentaminen ja ylläpito on halpaa verrattuna sisäliikuntatilojen vastaaviin kustannuksiin... Pieksämäellä on upouusi Vedenjakaja-reitistö, joka palvelee sekä lähiliikkujia että houkuttelee väkeä myös muualta retkeilemään.

      Poista
  2. Sinä kyllä ennätät jalkaisin vaikka minne, kiitos taas postauksista. Näitä on kiva lukea ja mielikuvamatkata samalla. Jospa se kesä taas kohta on täällä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Hanne! Toki se kesä sieltä taas tulee, mutta nautitaan ensin tästä ihanasta talvesta :)

      Poista
  3. Kiitos kivasta blogista, tätä on tosiaan ilo lukea! Hienoja kuvia ja mukavasti kerrottu matkatarina. Sain innoituksen lähteä ensi kesänä koluamaan reittiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Kunnon kartat matkaan vaan ja menoksi :)

      Poista
  4. Oletko kulkenut Multia-Saarijärvi väliä? Se lienee aika pahoin kadonnut maastosta. Olen kuullut, että olisi hieno reitti. Sieltä on tosin siirretty jotain laavujakin siirretty pois.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suunnitelmissa on kyllä ollut ja kerran selvittelin jo bussiaikataulutkin, mutta en ole vielä käynyt sitä osuutta rämpimässä. Olenkin ounastellut, että siellä on pärjättävä omin majoittein. Toivon mukaan tulevana kesänä tulee sekin pätkä tutuksi!

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit